Jukka Viikilä:Taivaallinen vastaanotto

Nytpä tuli vastaan Finlandia-voittajan kirja, jonka sanomaa tai sisältöä tai tarkoitusta en ymmärtänyt alkuukaan. Olen joko erittäin tyhmä tai hyvin viisas? Teksti on minulle mitäänsanomatonta, lyhyitä pätkiä eri ihmisten ajatuksista, näkemyksiä, vailla mitään juonta. Onko tämä suunnattu nuorille? Tuskin Olen siis perinteinen lukija, kun tykkään enemmän juonellisista kirjoista tai novelleista, jotka tempaavat  mukaansa. Tapahtumat kirjassa sijoittuvat vielä Helsinkiin minulle hyvinkin tuttuihin paikkoihin, entiseen kotikaupunkiini, mutta en vaan saa luettua rikkonaista tekstiä. Tekstit muistuttavat lyhyitä pätkiä ikäänkuin oltaisiin facessa, instassa, whatsupissa ja kukin vuorollaan kertoo kokemuksistaan. Tähänkö tämä kirjallisuus on menossa? Ihmiset alkavat olla lyhytjännitteisiä, poukkoilu kirjallisuudessakin alkaa olla ajan ilmiö. Kirjoitetaan tavalla, joka muistuttaa sitä, mitä mieli tuo eteen spontaanisti. Mikähän tuon Viikilän kirjan sanoma oikein on? En ymmärrä! Runoissa sen ymmärtäisin, mutta eihän tämä ole edes romaani. Eikä novellikirja. Miten voi saada Finlandian tästä teoksesta? No, yksi ihminenhän siitä nykyisin päättää ja siinä on menty suohon. Olisin antanut sen Finlandian Rosalle, joka kertoo evakkojen tarinaa pohjoisesta. 

Yritän silti saada luettua kirjan, mutta eipä se helppoa ole. Pitää varmaan lukea uudelleen taas alusta, kun en ymmärrä. Tulee mieleen, että kirjoittaja on kirjoittanut vain nopeasti sen, kaiken mitä mieleen sattuu tulemaan. Väliin otin luettavaksi Jenny Pääskysaaren kirjan, Mielen maantiede, jota jaksan lukea. Siitä sitten myöhemmin. …sain luettua Jennyn tarinat, oli hyvä…siirryin lukemaan Kirsti Paakkasen huikeaa elämänkertaa. Sekin oli hyvä. Kirjat ovat taideteoksia, joita joko ymmärtää tai ei ymmärrä! En tiedä, jaksanko lukea Viikilää loppuun, sori Jukka V. Yritän taas keskittyä ja ajatella, mikä tämä kirja oikein on...tarinani jatkuu, niin pitkään, kun saan joskus luettua kirjan.