Helenan kulttuurikirjasto

Kirsti Paakkanen oli suuri persoonallisuus ja samalla kun suuri, niin pieni jopa vaatimaton ja ujo ihminen, joka sai paljon aikaan. Tämä hänen elämänkertansa on huikea tarina elämästä, josta ei väriä ja vauhtia puuttunut. Kirstin persoonalisuuskin oli värikäs. Hyvä päivä, paha päivä. Kiltti Kirsti, ilkeä Kirsti sen mukaan, miten meni milloin missäkin. Hän on oikeastaan suomalaisen sisun suuri perikuva, kun kirjailija kertoo Paakkasen yritystarinat vailla vertaa. Ensin hän sai oman Womena-yrityksen kovaan kasvuun ja sitten tuli kaikkien suomalaisten tuntema Marimekko. Itsekin perheyrityksessä ja myös omassa työtä tehneenä tiedän nuo samat haasteet. Jokaisen yrittäjän kannattaisi lukea tämä kirja ja jokaisen yrityksessä työtä tekevän. Joka naisen ja miehen yritysopas, ettei pidä antaa periksi! En voi kuin ihailla Kirstiä, joka oli samanikäinen kuin äitini ja kuoli vielä samana vuonna. Mistä näitä suomalaisia sisupussinaisia löytyy? Mikä sai heidät noin vahvoiksi? Kirstin sai köyhyys ja l...

Tässäpä hyvä kuvaus lähiöelämästä 1970-1990-luvulta. Täyttä elämää ikävän kuuloisessa  vantaalaislähiössä Korsossa. Lähiöitä nousi silloin nopeasti, joihin suomalaisten oli pakko asettua asumaan, kun töitä ei ollut kotiseudulla sodan jälkeen. Isovanhemmat olivat usein karjalaisia evakkoja, joilla oli koko omaisuus jäänyt rajan taakse. Verbaalinen lahjakkuus on Jennyllä perua varmaan paljon mummolta ja ukilta. Jenny on todellakin hyvä kirjoittaja ja osaa kuvata hyvin elämää lapsena, koululaisena ja nuorena. Hän kuvaa lämpimästi ja huumorilla höystäen elämää omassa kotilähiössä, joka ei ole lainkaan tylsää. Kun perusasiat ovat  kunnossa kotona, arki sujuu, vaikka mitä tapahtuisi naapurustossa tai seinän takana.  Itselleni kirja oli aika avartava kuvaus lasten ja nuorten elämään suurkaupungin lähiössä, joka on kuitenkin kuin vaikkapa oma pieni maalaiskyläni nuorena kaikkine omituisine ihmisineen ympärillä. Kaikki asiat vaikuttavat siihen, mikä nuoresta tulee. Kodin ja opetta...

Nytpä tuli vastaan Finlandia-voittajan kirja, jonka sanomaa tai sisältöä tai tarkoitusta en ymmärtänyt alkuukaan. Olen joko erittäin tyhmä tai hyvin viisas? Teksti on minulle mitäänsanomatonta, lyhyitä pätkiä eri ihmisten ajatuksista, näkemyksiä, vailla mitään juonta. Onko tämä suunnattu nuorille? Tuskin Olen siis perinteinen lukija, kun tykkään enemmän juonellisista kirjoista tai novelleista, jotka tempaavat  mukaansa. Tapahtumat kirjassa sijoittuvat vielä Helsinkiin minulle hyvinkin tuttuihin paikkoihin, entiseen kotikaupunkiini, mutta en vaan saa luettua rikkonaista tekstiä. Tekstit muistuttavat lyhyitä pätkiä ikäänkuin oltaisiin facessa, instassa, whatsupissa ja kukin vuorollaan kertoo kokemuksistaan. Tähänkö tämä kirjallisuus on menossa? Ihmiset alkavat olla lyhytjännitteisiä, poukkoilu kirjallisuudessakin alkaa olla ajan ilmiö. Kirjoitetaan tavalla, joka muistuttaa sitä, mitä mieli tuo eteen spontaanisti. Mikähän tuon Viikilän kirjan sanoma oikein on? En ymmärrä! Runoissa sen...

Paras Rosan kirjoittama kirja! Aluksi meän kieli eli tornionjokilaakson murre on hyvin hidasta luettavaa, mutta kun sitkeästi sitä lukee ja Rosan neuvon mukaan vielä ääneenmuutama sivu alussa, niin vähitellen se alkaa lukeminen murteella alkaa sujua. Tapasin Rosan, kun hän oli kaupungissamme elokuvansa ensi-illassa ja ollaan tavattu joskus nuorena opiskeluaikoihin. Hän oli kyllä silloin vilkas pulputtava Anni-tyttö Lapista ja tosi hauska sellainen. Murre tarttuu kirjasta niin, että alkaa itsekin ajatella meän kielellä! Tosi hauskaa jutustelua kirjassa onkin  ja siihen kun sekoittuu paljon ruotsinkielisiä sanoja, se kuulostaa kielten ja murteiden sekamelskalta. Rosan kieli on todella herkullista sanojen sekametelisoppaa, jota voi vain ihailla, miten hänen ilmaisunsa on kuin sanojen mahtavaa ilotulitusta. Jos murteita ei olisi, olisimme kielemme aika köyhää.  Väylä on osin kuin tarina äitini evakkotaipaleesta, koska äitinikin rakasti lehmiä mahdottomasti ja hänkin oli sodan tai ...

Tämä kirja oli kyllä hieman pettymys minulle, kun olin tottunut täysin erilaiseen Knausgårdin kirjoitustyyliin. Luin kyllä kirjan alusta loppuun, mutten oikein saanut siitä mitään irti. Kai hänenkin pitää kokeilla kaikenlaista, mutta eihän tätä voi verrata aiempaan tuotantoon. Antaisin arvosanan 0-10 ehkä 5!  Monet aiemmat kirjat ovat olleet hyviä ja mielenkiintoisia lukukokemuksia. Mutta kukaan ei voi aina onnistua kirjoittamisessaan tai työssään. Makuasioista ei voi kiistellä, koska luin jonkun ylistävänkin arvostelun kirjasta. Toiselle maistuu makkara, toiselle ei tai jostain sipuli on huippuhyvää, joku ei voi sietää. 

Onpas tässä todella avoin ja rehellinen tilitys omasta elämästä ja samalla koko lähipiiristä.  Autofiktiokirjat ovat tätä päivää sen jälkeen, kun kirjailija Karl Ove Knausgård julkaisi kirjasarjansa Taisteluni. Luin ne kaikki KOG:n "elämäntaistelukirjat" aikoinaan ja kaikki muutkin hänen kirjansa. Ei elämä päästä ketään helpolla.  Rankkaa taistelua on ollut Hanna B:kin elämä, ei hänkään ole helppoa elämää elänyt, niin kukahan sitten meistä? Itkuhan siinä tuli, kun luin hänen äidin tunteistaan, kun hän taisteli neljän lapsensa kanssa. Kun isä ja äiti etsivät kadonnutta teinilastaan pitkän aikaa, voi kuvitella sen vanhempien suuren tuskan. Miten kaikki voi mennä välillä niin pieleen, vaikka vanhemmat tekevät kaikkensa. Kasvatus ei ole helppoa, kun koko ajan raahaa mukanaan vanhempien omaa menneisyyttä, omia kokemuksiaan ja pelkojaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. - Mutta omasta äidistäni en olisi voinut kirjoittaa hänen tavallaan, sen verran kunnioitan omia vanhempiani, vaikkeivat...

Karin Smirnoffin esikoisteos on ollut Ruotsissa menestyskirja heti kun se ilmestyi. Se on ruotsalaisten Maa on syntinen laulu. Smirnoff on ollut aiemmin toimittaja ja palaa synnyinseuduilleen Västerbotteniin ostettuaan sahan, jota hän kai vieläkin pyörittää Pohjois-Ruotsissa. Teos kuvaa hyvin pohjoista Ruotsia ja yllättäen se onkin aika samanlaista menoa kuin Suomessa. Kuvitteellisessa kotikylässä on kaikki samat ainekset kuin jossakin suomalaisessa pohjoisessa tai itäisessä kylässä. Alkoholisteja, tappoja, insestiä, mielenterveysongelmia, vanhusparkoja tyhjenevissä kodeissaan. Kaikki tuntevat toisensa ja tuntuu, ettei kylässä ole yhtään normaalia ihmistä. Aika rujoa ja raskasta menoa on tyhjenevän pohjoisen kylän elämä. Veliparka on elämän kolhima  alkoholisti.  Karin Smirnoffin kirja on kyllä aikamoista liioittelua, mutta parasta on ehkä tuo kuvaus, kun hän kiertää kotihoitajana vanhusten luona ja näkee koko elämän kirjon, miten elämä valuu monella ankeasti loppuaan kohti. E...