Helenan kulttuurikirjasto

Olen lukenut syksyn aikana taas paljon kirjoja. Mutta uusin kokemus on ollut Vuodet äänikirjan kuuntelu. Ostin kuuntelulaitteet ja kokeilin, miten kirjan kuuntelu sujuu, koska Vuodet e-kirja katosi minulta yhtäkkiä kesken lukemisen. Korvissani on kuulunut siis tämän vuoden Nobel-voittajan Annie Ernauxin kirja Vuodet.  Se kesti lähes seitsemän tuntia! Onhan tässä koettu kaikkea kirjaelämän aikana. Kun on aloittanut lukemisen 5-vuotiaana ensin veljen Aapisesta ja sitten lasten kuvakirjoista ja nyt olen päätynyt äänikirjaan, voin sanoa että kaikista paras on tavallinen kirja, sitten sähköinen e-kirja tabletilta, mutta kuuntelu ainakin vielä on hankalaa. Vuodet on alussa kiinnostava, mutta kyllä oman elämän kertominen on aika pieni osa kirjasta. Suurin osa on aina oman aikansa historiaa ja kokemuksia. Kirja on aivan liian pitkä. Mielenkiintoa olisi saanut vielä aikaan, jos olisi kertonut hieman enemmän omasta elämästään. No, ehkä hän halusi suojella läheisiään. Jäi vaivaamaan, miksi av...

Minun oli pakko lukea tämäkin kirja, koska olen käynyt Islannissa ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Ja kyllä olen lukenut kaikki Rämön kaikki muutkin kirjat. Islannin luonnon kuvaus on näissä hänen kirjoissaan parasta ja sitten tietysti erilaisten ihmisten kuvaus. Tämä dekkari tuntuu aika todelliselta, vaikka henkirikokset ovat harvinaisia Islannissa. Islantilaiset ovat oma erikoinen kansansa ja niitä omituisia tyyppejä tuli reissullanikin vastaan. Muistan esimerkiksi Reykjavikista yhden oudon tyypin, ison miehen, joka tuli joka ilta hämärissä vastaan kadulla polkupyörällä aina outo naamari kasvoillaan. Hieman tuli puistattava tunnelma. Dekkarissa tulee ruumiita aika lailla. Mutta kaikkeen löytyy selitys, joka sekin tuntuu uskottavalta. Mukavaa on se, että kirjaan on mahtunut yksi suomalainen herkkis poliisi, joka kutoo villapaitoja. Nythän miehetkin ovat innostuneet oikeasti kutomaan, kun on huomattu, että käsillä voi tehdä muutakn, kuin näprätä kaukosäädintä tai kännykkää! Sitäpa...

Tätä kirjaa oli mukava lukea. Kirjassa on haastateltu useita tunnettuja eri ikäisiä ihmisiä ja heidän suhdettaan ja ajatuksiaan rakkaudesta. Rakkaus on todellakin tärkein asia maailmassa, sen moni haastateltava sanoo. Vanhempien rakkaus lapsiinsa, puolisoiden välinen rakkaus, ystävien välinen rakkaus. Rakkaus on niin monimutoinen asia, että sen kokee jokainen eri tavalla. Rakkauden muodot ovat ainakin suomalaisella karut, koska jo se, että osaa sanoa puolisolleen Minä rakastan sinua, voi olla todella vaikeaa. Jorma Uotinen kertoi tädistään, joka oli sanonut, että olishan se ollut mukavaa, jos hänen puolisonsa olisi edes kerran sen sanonut. Miten se on niin vaikeaa? I love you on paljon helpompi sanoa.  Mutta rakastaa voi muutakin, vaikkapa lemmikkejä, luontoa tai harrastuksiaan. Aika hieno kuvaus oli olympiamitalisti Mira Potkosen kuvaus siitä, miten hän rakastaa luontoa ja saa siitä voimaa itselleen. Jo urheilu-uransa aikana hän huomasi, miten voimia antava oli vaikkapa treenilenk...

Löysin kirjahyllystämme vanhan kirja vuodelta 1972, J.Herriotin kuuluisan klassikon. Kiinnostuin tietysti kirjasta, koska katsoin uudistetun sarjan eläinlääkärin työstä englantilaisella maaseudulla 1930-40-luvulla. Tarkemmin sanoen Herriot teki työtään nuorena Yorkshiressa, pienessä kyläyhteisössä. Kolme nuorta eläinlääkäriä asuu vaatimattomasti ja heillä on taloudenhoitaja apunaan. Tapahtumat ovat osin samanlaisia kuin tv-sarjassa ja osin hyvinkin erilaisia kirjassa. Esimerkiksi tv-sarjassa on yksi koira, mutta kirjan mukaan heillä oli viisi koiraa. Siihen aikaan koirat saivat vielä olla vapaina kylissä. Kirjan tapahtumat eläinten kanssa ovat paljon samanlaisia kuin omassa lapsuudessani ja nuoruudessa ja siksipä sitä oli hauska lukea. Lääkärin työ lehmien, hevosten ja lampaiden, sikojen kanssa on aivan toista kuin kaupunkieläinlääkärin työ lemmikkien kanssa. Tuohon aikaan ei paljoa annettu arvoa lemmikeille kuten koirille ja kissoille, vain ison kartanon rouvan Tricky-koira sai kohtuu...

Huh-huh! Onpas ollut elämää Veskulla! Ei se helppoa ole ollut, mutta miten pää on kestänyt tuota menoa? Jari Tervo on tosi hyvä kirjoittaja ja varmaan on monta mielenkiintoista tuntia vierähtänyt Loirin eli kirjassa ja omassa elämässään Matin kanssa. Matiksi häntä sanottiin koulussa, kun Vesa-Matti vääntyi kaverien suussa Vessamatiksi. Sitä en tiennyt, että Veskun toinen silmä on sininen ja toinen vihreä. Erikoinen piirre, mutta onhan mieskin erikoinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta paljastui kirjasta. Loirin perhe oli asunut Mannerheimintie 67:ssä, jossa minäkin asuin nuorena opiskelijana. Perhe asui sodan jälkeen pienessä yksiössä, kuten sotaveteraaniperheet yleensä. Töölön kuvaukset ovat siksi kiintoisia minulle ja sitten perheen Haagaan kaksioon muutto ja sen seudun kuvaukset. Haagahan oli silloin 45-60- luvulla maaseutua. Metsät täynnä marjoja, niittyjä ja peltoja ympärillä.  Ensin ajattelin, etten lue tätä kirjaa, mutta taitava kirjoittaja on onnistunut ajan kuvauksessaan ni...

Olen kuukausimaksaja Elisan kirjakerhossa ja kun maksan 16,99 euroa kuukaudessa, saan lukea rajattomasti kirjoja, e-kirjoja tai kuunnella äänikirjoja. Se sopii minulle, hullulle himolukijalle. Kaikki uutuudet eivät sinne kuitenkaan tule heti, vaan niitä saa odotella kuin kirjaston varaussysteemissä konsanaan. Nytkin lukisin mielelläni Angela Merkelin elämänkerran tai Laura Kolben Keho kirjan. Odottelen kiltisti niitä sitten. Kirjahyllyjämme en halua enää täyttää, koska lähes 3000 kirjaa alkaa olla tarpeeksi.  Mutta sattuipa sitten silmääni kirjakerhosta Laura Kolben kirja Yläluokka, se ilmestyi jo 2014. Sehän se vasta onkin kiinnostava historian kirja. Laura Kolbe on tutkija-historian professori ja hän on tehnyt kirjassaan paljon tutkimusta haastatellen Suomen aatelisia ja tutkien yläluokkaista historiaamme. Onhan tämä samalla oppikirja, miten käyttäytyy aito aatelinen tai yläluokkainen ihminen.  Vaikka olisikin tavallinen keskiluokan tallaaja kuten itse, voi hyvä käytös viedä...

Tämä tunnetaitokirja sopii kaikenikäisille. Tunteillehan emme usein voi mitään, kun tulee joku yllättävä tilanne elämässä vastaan, reagoimme siihen aina jotenkin. Harva pystyy olemaan coolina, jos asia on hyvin omakohtainen. Kunpa nuo tunnetaidot olisivat olleet oppiaineena, kun olin koulussa. Ainoa tunteisiin liittyvä asia, joka jäi mieleen lukion psykologiasta, oli erilaiset ihmistyypit ja miten ne tyypit reagoivat eri tilanteissa. Tunnetaitojen opettelua olisi kaivannut varmaan jokainen nuori siihen aikaan. Miten kohdata omat tunteensa, jännityksen, masennuksen, arkuuden, epävarmuuden, toivottomuuden, jotka olivat varmaan jokaisella lukiolaisella mielessä. Mitään sellaista ohjeistusta ei saanut koulusta, mutta  jonkin verran seurakunnan taholta, papeilta tai hyvältä nuoriso-ohjaajalta. Tunteitahan ei juuri saanut ennen näyttää. Halaaminen oli harvinaista. Ei vieraita kotona koskaan halattu,  ei edes sukulaisia, ehkä eniten omaa äitiä ja joskus isää, myös kotona asuvaa ukkia...