Helenan kulttuurikirjasto

Löysin kirjahyllystämme vanhan kirja vuodelta 1972, J.Herriotin kuuluisan klassikon. Kiinnostuin tietysti kirjasta, koska katsoin uudistetun sarjan eläinlääkärin työstä englantilaisella maaseudulla 1930-40-luvulla. Tarkemmin sanoen Herriot teki työtään nuorena Yorkshiressa, pienessä kyläyhteisössä. Kolme nuorta eläinlääkäriä asuu vaatimattomasti ja heillä on taloudenhoitaja apunaan. Tapahtumat ovat osin samanlaisia kuin tv-sarjassa ja osin hyvinkin erilaisia kirjassa. Esimerkiksi tv-sarjassa on yksi koira, mutta kirjan mukaan heillä oli viisi koiraa. Siihen aikaan koirat saivat vielä olla vapaina kylissä. Kirjan tapahtumat eläinten kanssa ovat paljon samanlaisia kuin omassa lapsuudessani ja nuoruudessa ja siksipä sitä oli hauska lukea. Lääkärin työ lehmien, hevosten ja lampaiden, sikojen kanssa on aivan toista kuin kaupunkieläinlääkärin työ lemmikkien kanssa. Tuohon aikaan ei paljoa annettu arvoa lemmikeille kuten koirille ja kissoille, vain ison kartanon rouvan Tricky-koira sai kohtuu...

Huh-huh! Onpas ollut elämää Veskulla! Ei se helppoa ole ollut, mutta miten pää on kestänyt tuota menoa? Jari Tervo on tosi hyvä kirjoittaja ja varmaan on monta mielenkiintoista tuntia vierähtänyt Loirin eli kirjassa ja omassa elämässään Matin kanssa. Matiksi häntä sanottiin koulussa, kun Vesa-Matti vääntyi kaverien suussa Vessamatiksi. Sitä en tiennyt, että Veskun toinen silmä on sininen ja toinen vihreä. Erikoinen piirre, mutta onhan mieskin erikoinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta paljastui kirjasta. Loirin perhe oli asunut Mannerheimintie 67:ssä, jossa minäkin asuin nuorena opiskelijana. Perhe asui sodan jälkeen pienessä yksiössä, kuten sotaveteraaniperheet yleensä. Töölön kuvaukset ovat siksi kiintoisia minulle ja sitten perheen Haagaan kaksioon muutto ja sen seudun kuvaukset. Haagahan oli silloin 45-60- luvulla maaseutua. Metsät täynnä marjoja, niittyjä ja peltoja ympärillä.  Ensin ajattelin, etten lue tätä kirjaa, mutta taitava kirjoittaja on onnistunut ajan kuvauksessaan ni...

Olen kuukausimaksaja Elisan kirjakerhossa ja kun maksan 16,99 euroa kuukaudessa, saan lukea rajattomasti kirjoja, e-kirjoja tai kuunnella äänikirjoja. Se sopii minulle, hullulle himolukijalle. Kaikki uutuudet eivät sinne kuitenkaan tule heti, vaan niitä saa odotella kuin kirjaston varaussysteemissä konsanaan. Nytkin lukisin mielelläni Angela Merkelin elämänkerran tai Laura Kolben Keho kirjan. Odottelen kiltisti niitä sitten. Kirjahyllyjämme en halua enää täyttää, koska lähes 3000 kirjaa alkaa olla tarpeeksi.  Mutta sattuipa sitten silmääni kirjakerhosta Laura Kolben kirja Yläluokka, se ilmestyi jo 2014. Sehän se vasta onkin kiinnostava historian kirja. Laura Kolbe on tutkija-historian professori ja hän on tehnyt kirjassaan paljon tutkimusta haastatellen Suomen aatelisia ja tutkien yläluokkaista historiaamme. Onhan tämä samalla oppikirja, miten käyttäytyy aito aatelinen tai yläluokkainen ihminen.  Vaikka olisikin tavallinen keskiluokan tallaaja kuten itse, voi hyvä käytös viedä...

Tämä tunnetaitokirja sopii kaikenikäisille. Tunteillehan emme usein voi mitään, kun tulee joku yllättävä tilanne elämässä vastaan, reagoimme siihen aina jotenkin. Harva pystyy olemaan coolina, jos asia on hyvin omakohtainen. Kunpa nuo tunnetaidot olisivat olleet oppiaineena, kun olin koulussa. Ainoa tunteisiin liittyvä asia, joka jäi mieleen lukion psykologiasta, oli erilaiset ihmistyypit ja miten ne tyypit reagoivat eri tilanteissa. Tunnetaitojen opettelua olisi kaivannut varmaan jokainen nuori siihen aikaan. Miten kohdata omat tunteensa, jännityksen, masennuksen, arkuuden, epävarmuuden, toivottomuuden, jotka olivat varmaan jokaisella lukiolaisella mielessä. Mitään sellaista ohjeistusta ei saanut koulusta, mutta  jonkin verran seurakunnan taholta, papeilta tai hyvältä nuoriso-ohjaajalta. Tunteitahan ei juuri saanut ennen näyttää. Halaaminen oli harvinaista. Ei vieraita kotona koskaan halattu,  ei edes sukulaisia, ehkä eniten omaa äitiä ja joskus isää, myös kotona asuvaa ukkia...

Luin nuorena tosi paljon runoja, erityisesti silloin, kun lapset olivat pieniä, päivät kiireisiä ja hektisiä. Illalla en jaksanut juuri muuta lukea kuin runoja. Kuuluin Elävien runoilijoiden kerhoonkin monta vuotta ja sain postissa kerran kuukaudessa uuden runoteoksen. Se oli mukava tapa  tutustua uusiin runoilijoihin.  Nyt tilasin Elisalta e-kirjana oman kaupungin kirjoittajan, tavallisen Tuomon runokirjan. Tai onko hän sittenkään tavallinen, kun osaa ja uskaltaa kirjoittaa? En osaa kuunnella äänikirjoja vaikkapa töitä tehdessä niinkuin radiota. Mielenkiintoista lukea, mitä tavallinen raavas, herkkä mies runoilee, erityisesti rakkaudesta. Tietysti rakkaudesta, sehän on elämän tärkein voima. Kaipuusta, tuskasta, surusta. Rehellistä, aitoa, vahvaa tavallisen miehen runopuhetta. Ehkä välillä vähän kömpelönkin rosoista, kuten suomalainen mies muutenkin, mutta eipähän ole liian valmista, sliipattua tekstiä, monesti kirjoitettua ja hiottua, kuten varmaan monet oikeat runoilijat ja ...

Kirsti Paakkanen oli suuri persoonallisuus ja samalla kun suuri, niin pieni jopa vaatimaton ja ujo ihminen, joka sai paljon aikaan. Tämä hänen elämänkertansa on huikea tarina elämästä, josta ei väriä ja vauhtia puuttunut. Kirstin persoonalisuuskin oli värikäs. Hyvä päivä, paha päivä. Kiltti Kirsti, ilkeä Kirsti sen mukaan, miten meni milloin missäkin. Hän on oikeastaan suomalaisen sisun suuri perikuva, kun kirjailija kertoo Paakkasen yritystarinat vailla vertaa. Ensin hän sai oman Womena-yrityksen kovaan kasvuun ja sitten tuli kaikkien suomalaisten tuntema Marimekko. Itsekin perheyrityksessä ja myös omassa työtä tehneenä tiedän nuo samat haasteet. Jokaisen yrittäjän kannattaisi lukea tämä kirja ja jokaisen yrityksessä työtä tekevän. Joka naisen ja miehen yritysopas, ettei pidä antaa periksi! En voi kuin ihailla Kirstiä, joka oli samanikäinen kuin äitini ja kuoli vielä samana vuonna. Mistä näitä suomalaisia sisupussinaisia löytyy? Mikä sai heidät noin vahvoiksi? Kirstin sai köyhyys ja l...

Tässäpä hyvä kuvaus lähiöelämästä 1970-1990-luvulta. Täyttä elämää ikävän kuuloisessa  vantaalaislähiössä Korsossa. Lähiöitä nousi silloin nopeasti, joihin suomalaisten oli pakko asettua asumaan, kun töitä ei ollut kotiseudulla sodan jälkeen. Isovanhemmat olivat usein karjalaisia evakkoja, joilla oli koko omaisuus jäänyt rajan taakse. Verbaalinen lahjakkuus on Jennyllä perua varmaan paljon mummolta ja ukilta. Jenny on todellakin hyvä kirjoittaja ja osaa kuvata hyvin elämää lapsena, koululaisena ja nuorena. Hän kuvaa lämpimästi ja huumorilla höystäen elämää omassa kotilähiössä, joka ei ole lainkaan tylsää. Kun perusasiat ovat  kunnossa kotona, arki sujuu, vaikka mitä tapahtuisi naapurustossa tai seinän takana.  Itselleni kirja oli aika avartava kuvaus lasten ja nuorten elämään suurkaupungin lähiössä, joka on kuitenkin kuin vaikkapa oma pieni maalaiskyläni nuorena kaikkine omituisine ihmisineen ympärillä. Kaikki asiat vaikuttavat siihen, mikä nuoresta tulee. Kodin ja opetta...